Yksi askel eteen, kaksi taakse

Kiviä kengissä

Coffee House Joensuu ja kuuma kaakao

Vihoin ja viimein tiistaina uutispätkä meistä tuli pihalle. Sitä pääset kattomaan tästä. Meiän osuus alkaa 6:36. Valitettavasti tää uutinen on nähtävissä enää tästä päivästä laskettuna 26 pvää, eli 24.10.2013 asti.

Stressiä ja kiireitä on ollu jonku verran. Jäi treeniohjelmien suunnitteleminen ja iltasin juokseminen taas ihan ajatustasolle. Sunnuntai-iltana oli hieman lämpöö, joten maanantain ja tiistain koitin ottaa suhteellisen iisitsi. Aamulenkkeily jatku vasta torstaina ja totesin, että penikkatauti on tainnu iskee. Joten nyt on sitte levättävä, ku ei ilman kipuilua pysty juoksemaan. Kävin ostamassa Intersportista itelleni uuet pohjalliset, jotka on muotoiltu niin, että jalan pitäs olla nyt paremmassa "oikeemmassa" asennossa.

Ylipronaatio

Miulla on ylipronaatiota, eli jalat taittuu sisäänpäin ja jalkapohjan ulkosyrjä tuskin osuu maahan ollenkaan. Vasemmassa jalassa holvikaari on niin korkee, että ulkosyrjä hädin tuskin osuu maahan. Paino on suurimmaks osaks päkiällä, eli varpaiden takana olevalla alueella. Oikee jalka taas on lähempänä normaalia, mutta siinä taas ulkosyrjä on liikaa maassa. Kävin sitten footbalance laitteella ja puolessa tunnissa sain itelleni uuet pohjalliset, makso 60e. Ensin ne pohjat lämmitettiin sellasessa uunissa ja sitten niitten päällä seisottiin samalla, kun pohjallisten tekijä väänti jalan oikeeseen asentoon. En oo vielä kokeillu niitä käytössä, joten en osaa sanoa, että sattuuko niiden käyttö vai ei.

Vuorosanojen sijaan... Lapsikin lakkais kyntensä paremmin..

Viime kerralla sanoin harjottelevani monologia viikonloppuna. Noh, sitähän en tehny :D Oon armottoman huono tän miun itsekurin kanssa ja mie  v i h a a n  tekstin opettelemista. Meinaa mennä ikä ja terveys.. Tiistaina alettiin käyä monologeja läpi. Ite käväsin ekan kerran lavalla vasta keskiviikkona, koska en osannu tekstiä niin hyvin, että oisin voinu vetää sen. Luin sitä paperista ja aloin ahistua, ku ei alkanu onnistuu se homma. Lisäks keskiviikko- ja torstai-illat olin omistanu kahen kaverin näkemiselle, joita en ollu aikoihin nähny. Keskiviikko-iltana sit harjoteltiin tosi myöhään TT:n kanssa ja sain näytettyy ees jotain torstaina. Nyt sit pitäs vaan opetella kaikki tosi hyvin, saa nähä miten nyt vklp onnistuu..

Taustalla näkyy meiän urkka

Keskiviikkona alko ärsyttää tosi paljon. Oikeestaan kaikki mutta pääosin olin vihanen itelleni. Ensinnäki ärsytti se, miten paljon aikaa tää koulu vie. Mie tykkään tästä tosi paljon, mut haluisin jutella iltasin esimerkiks ihmisille, joita ei koulun takia näe, mutta jotenkin tuntuu, ettei sellaselle oo aikaa, ku pitää illat pitkät harjotella kaikkee, että seuraavana päivänä ois jotakin näytettävää. Sitten tunnetilaharjotuksissa en löytäny itestäni mitään, mikä tekee miut onnelliseks saati sitä, mitä mie pelkään. Jotenki mie oon haudannu ne itessäni niin syvälle, etten enää löytäny niitä. Lisäks huomasin taas menneeni ihan lukkoon. Sisällä on jotain lukossa, enkä tiiä, mitä se on tai miten sen vois avata. Mie en haluis olla estyny, mutta ku en voi kai tehä muuta ku oottaa, että jotakin tapahtuu ja avaudun taas. En oo kuitenkaan rakentanu itelleni roolia, jonka taakse oisin vetäytyny piiloon. Ärsyttää sekin, että oon jotenkin nyt iteltäni hukassa ihan ihmisenä. En oikeen enää tunne itteeni ja oon muuttunu paljon herkemmäks, mitä ennen oon ollu. Se vaivalla rakennettu tunteettomuuden ja tunteet piilottava panssari on purkautumassa, mikä on hyvä, mutta samalla pelottava asia. Mie en tiiä, miten päin olla. Hämmästyn itekkin joskus siitä, miten joittenkin asioitten ääneen sanominen saa miut herkistymään.

Orava perjantai-aamuna urkan oven eessä

Oon jotenkin teatterin avulla oppinu ajattelemaan, että mie kelpaan sellasena kun oon, tai sit en ollenkaan. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää ja kuitenki ku toiseen suuntaan kumartaa, niin toiseen näyttää persettä. Harmittaa kovasti niitten puolesta, joilla rooli on. Niitten on vaikee päästä siitä eroon. Mutta en malta oottaa sitä hetkee, ku aseet lasketaan ja vihdoinki näkee sen, millanen se toinen oikeesti on. Oon jotenkin lumoutunu aitoudesta, jotakin esittävät ihmiset ei enää jaksa minuu kiinnostaa.

Palailemme jälleen ensiviikolla :)

Vasen, vasen, vasen kaks kolme!

Vauvan askelin

Blogin kirjottamisessa on taas kestäny, oon ollu tosi poikki ja viikonloput koitan lomailla, mut aattelin nyt kertoo kuluneen viikon tunnelmia.

Kuvia aamulenkiltä 1

Viime perjantaina meiän ryhmänohjaaja tuli paikalle ja se kävi heti aamusta juoksuttamassa meistä niitä, jotka oli lusmunnu aamulenkiltä. Lenkin jälkeen Yle tuli kuvaamaan meitä, linkkiä Yle Areenaan luvassa myöhemmin. Meiän piti aiemmin kattoa dokumenttia Mika Myllylän valmistautumisesta hiihtokisoihin ja ottaa siitä oppia. Tämänki takia opettaja halus, että me mennään yhtenä ryhmänä aamulenkille, nyt ollaan aika hajallaan käyty.

Maanantaina menin vielä parini kanssa tuttuun tyyliin, tällä kertaa vanhan tutun 2min kävelyä 2min juoksua sijaan 2min kävelyä 4min juoksua. Tätä jälkimmäistä siis vedettiin ekat 15min, seuraavat 15 juostiin koko matka. Tuli ihan sikahuono olo ja aamupalan jälkeen menin shakespearin treenaamisen sijaan 1,5h lepäilemään sängynpohjalle.

Tiistain lenkillä sitte mentiin isolla porukalla, jossa ei kuitenkaan kaikki ollu mukana. Mentiin tosi kovaa vauhtia, koska juostiin koko matka. Kaikki ensim "omaan tahtiin" (isossa ryhmässä kuitenki) ja sitte takasin marssimuodostelmassa juoksua. Kahessa päivässä keskinopeus vaihtu 8km 12km. Se oli tosi hurja muutos. Tänä aamuna sitte kaikki lähtiki vähän eri teille juoksemaan, en tiiä sitte, että johtuko siitä, että yleinen vauhti tuntu huonolta. Siis tänään juoksin yksin. Tosin lähes joka aamu tällä viikolla on ollu tosi huono olo juostessa.. Toisaalta yks meistä sairastu tänään vatsatautiin, joten voi olla, että on jotakin taudinpoikasta liikkellä.

Kuvia aamulenkiltä 2

Juostessa pidän aina sports tracker -sovellusta puhelimessa päällä, joten näkee reitin, minkä on juossu ja paljon on menny aikaa ja mahollisesti kaloreita. Esimerkin ja kuvan tästä sovelluksesta voi nähä aikasemmasta kirjotuksestani Venäläinen koira nimeltä Tipsu, kuva on heti ensimmäisenä.

Saliohjelmaa en oo vieläkään saanu tehtyä. Katoin pakkotoiston sivuilta jonku, mutta en ymmärtäny sanaakaan niistä liikkeistä, joten pitänee tutustua kaverin kanssa niihin tarkemmi, ennen ku alan väärällä tekniikalla repimään.

Keskiviikkona alotin kuitenki alusta juoksukoulun aloittelijoille. Tein sitä joskus aiemminki. Voin myöhemmin laittaa (jos muistan) ohjeet siitä, miten kuukauden aikana saa aerobista kuntoa parannettua ja hiljalleen alottamalla juoksemisen tuntumaan miellyttävältä. Tänään ois ollu toinen juoksupäivä, mut menin pelaamaan salibandyä koulun liikuntakerhoon, joten siirsin lenkin suosiolla huomiselle. Viikonlopun aikana ois tarkotus laittaa treeniohjelma kuntoon ja alottaa salilla käynti.

Aikasemmin blogissani mainitsin siitä, että "ei kannata piilottaa lahjakkuutta vakan alle". Viime perjantaina ylen kuvausten aikaan meiän ryhmänohjaaja yritti taas tsempata minuu sillä, että "pois sieltä takarivistä" ja muutenki yritti puskee miusta taistelutahtoa irti, mut valitettavasti se ei auttanu mihinkään. Tuntu, että tässä mie oon, enempää ei tuu ulos.

Kuvia aamulenkiltä 3

Meillä on aikidoa ma, tanssia pe ja ti-to meillä toimii näyttelijä opettajana näyttelijäntyö 1-kurssilla. Tänään se opettaja sano, että tällä viikolla miun kanssa on edetty tosi paljon, koska oon vihoinki tullu ulos kuorestani. Olin niin ylpee itestäni ja tuntu hienolta, ku se kehu. Miusta on koko ajan tuntunu siltä, että on ollu tosi hankala olla, koska sisällä on joku lukko, mikä ei aukee. Enkä oikein tienny, että mikä se on ja mistä se johtuu, joten en oikein tienny, mitä tehä sille. Oon miettiny sitä koko viikon, koska viime viikolla opettaja sano, että jostaki syystä en vaa anna mennä vaan laitan vastaan. Henkisesti siis joissaki asioissa en anna asioitten tuntua, vaikka en haluis tehä niin.

Käytiin tiistaina jälleen kerran inhokkikohtaus Shakespearista. En pitäny siitä, koska ensin en meinannu oppia hankalaa suuhun sopimatonta kieltä ja voimakas murre puski kaunokielisen tekstin päälle. Lisäks teksti itessään tuntu tosi teennäiselle. Oli siis aikamoinen asenneongelma koko homman tekemiseen jo heti kärkeen. Aiemmin näyteltiin kohtaus autossa, mut se ei staattisuutensa takia toiminu ollenkaan. Seuraavaks kokeilin lattian harjaamista, mut sekää ei oikein tuntunu omalta. Olin alusta asti jotenki alitajusesti miettiny luuttuamista, mutta mitään en sen eteen tehny, koska halusin antaa tilaa kaverin idealle, enkä polkee sen päälle. Loppujen lopuks kuitenki päädyttiin luuttuamiseen, koska jotenki tuntu, että siitä sais ees jotain irti.

Kesken kohtauksen sitten ääni alko paksuuntua, mut en antanu itteni itkee, koska aattelin, että se ei sovi siihen. Ohjaaja kuitenki pyys, että tehkää se uuelleen ja anna sen itkun tulla. Miulla ei ollu mitään henkilökohtasta itkua aiheuttavaa asiaa, eikä miulla ollu mitään suunnitelmia sille itkulle, mut se vaan tuli jostain siinä tehhessä.

Oon niin ylpee tästä viikosta ja oon tosi tyytyväinen ollu meiän sijaisohjaajaan. Se jotenki tekee kaikesta tekemisestä tai lähinnä aistimisesta ja olemisesta helppoo. Se on lämmi ja helposti lähestyttävä, eikä siitä tuu sellasta negatiivista tai helvetin vaativaa fiilistä, joka vetää miut enemmä lukkoon ku auki.

Tänään hauskinta koulussa oli se, ku jakaannuttiin kahteen eri rymään ja tehtiin tahallaan tositositosi paskat näytelmät. Oon aika paskan huumorin ystävä, joten meinasin monet kerrat laskee alleni, ku olin kuolla nauruun! Ehoton suosikkitehtäväni tähän mennessä :)

Mutta nyt nukkumaan, että jaksaa aamulla mennä lenkille!! Viikonloppuna treeniohjelman ja monologin tekstin opettelun kimppuun <3

p.s. Näköjään aiempiin kirjotuksiin on tullu väärä kellon aika, koska aikavyöhyke on väärä :D

Vastamäessä

"Vielä minä perkeleeni kesytän"

Tällä viikolla oon joutunu tekemisiin omien heikkouksieni kanssa. Jotenkin ne on iskeytyny vasten kasvoja jo heti maanantaista lähtien.

Haba

Maanantaisin meillä on aikidoa. Tykkään siitä, koska se haastaa tosi paljon fyysisesti ja mielellään tekee sen, mitä käsketään. Haluisin tosi paljon personal trainerin ohjaukseen (mut se on kallista!), koska se haastas tekemään ja ylittämään omia rajoja. Itekseen tehhessä tekniikka voiki olla väärä ja se johtaa onnistuneen suorituksen sijaan onnettomuuksiin.

Tunnilla ollessa ohjaaja huutelee erilaisia tehtäviä, mitä tehdään. Näyttäen toki ite ensin esimerkkiä. Tää oli toinen kerta aikidoa ja ensimmäisen kerran jouduin henkilökohtaisen haasteen eteen: käsilihasten käyttö. Mie en saa vedettyy yhtään leukaa, en pysty punnertamaan jne. Miun käsilihakset on toisin sanoen suhteellisen voimattomat. Monet harjotteet perustuu oikeeseen tekniikkaan, ei niinkään lihasten voimaan, mutta mikään tekniikka ei voimien käytöltä pelasta, jos täytyy kannatella omaa kroppaa vaikka käsien ja jalkojen varassa.

Ensimmäisessä haastavassa harjotteessa piti liikkuu pelkästään käsien ja jalkojen avulla mahollisimman lähellä lattiaa. Yritin tehä parhaani, mutta olin todella vihanen itelleni, koska en pystyny parempaan. Ajattelin kuitenki, että teen tän nyt niin hyvin ku pystyn, enkä valita. Kyyneleet kihos silmiin, koska koin epäonnistuneeni, mut pidin itteni kasassa.

Seuraava harjote nosti pulssia pelkästä ajatuksesta: seuraavaks joutuu punnertamaan. Vuorotellen parin kanssa nostellaan toisiamme ilmaan niin, että päälimmäinen punnertaa ittensä ylös ja alimmainen nostaa jalat samaan tasoon. Mie en jaksanu nostaa itteeni, saati parin jalkoja. Aloin raivostuu omasta heikkoudestani. En voinu sietää epäonnistumistani.

Aattelin, et tää on nyt tässä, mut olin NIIN väärässä. Viimesessä harjotteessa joutu konttaamaan niin, että pari oli koko painollaan konttaajan päällä. Kun miun vuoro tuli kontata, en meinannu päästä eteenpäin. Ohjaaja kehotti menemään nopeemmin ja etenemään ja oikeesti yritin ja yritin. En meinannu liikkuu metriikään ja kyyneleet kihos silmiin ja puhuessa ääni paksuuntu. Oli hankaluuksia pitää itteensä kasassa. Pääsin kuitenki tatamin päähän ja olin ilonen siitä ja sain kannustuksia. Mut silti olin vihanen, etten pystyny parempaan: mieli ois tahtonu, mutta kropan kuntoisuus tuli vastaan. Sain pidettyy muutamia kyyneleitä lukuun ottamatta itteni kasassa. Ranteet oli kyllä kipeet harjottelun jälkeen.

Taipuvaisuuteni sivusta...

...ja edestä.

Toinen henkilökohtanen akilleen jänteeni on ollu tuo vuorosanojen opettelu. Mie oon aina lykänny sitä mahollisimman paljon, tyyliin viime tippaan. Ei siitä oo kenellekkään hyötyä, mut jotenki tuntuu, että mie en osaa ja sitte on ennemmin tekemättä, mikä taas ei oo kovin fiksua.

Ohjaaja anto meille kohtaukset näytelmästä, joka piti opetella parin kanssa. Sitten oma tulkinta tekstistä esitettiin koko ryhmälle. Mie en muistanu vuorosanoja, koska olin opetellu niitä vaan edellisen illan ja aamupäivän ennen tunnin alkamista. Lisäks en saanu yhtään mietittyy vuorosanoa, kun koko ajan joku oli kuiskaaassa. Kohtauksen tekemisestä ei tullu mitään, ku en muistanu vuorosanoja. Monet teki uuelleen, mutta me ei, koska en halunnu yrittää, koska se ois ollu turhaa ilman vuorosanojen osaamista.

Mahatus omasta näkövinkkelistä

Teksti oli eräästä Shakespearin näytelmästä. Joittenki vuorosanojen opettelu on ollu hankalaa, koska ne on osattava sanasta sanaan runomitan säilymiseks. Sanavalinnat ja järjestykset on niin hankalia ja meinaa mennä ikä ja terveys niitä opetellessa. Jotenki teksti on ärsyttävän teennäisen kuullosta. 

Tänään oiski suunnitelmissa opetella ne vuorosanat ulkoo, koska niitä ei tosiaan oo paljoo. Lisäks ois tarkotus suunnitella treeniohjelma tänään tai viimestään huomenna. Voisin alkaa aamulenkin lisäks juoksemaan illallaki enemmän aerobisemmin ku aamulla. Lihaksista haluaisin eniten näkyväks vatsalihakset, mutta muuten haluisin olla siro ja voimakas, koska ite en ainakaan pidä lihaksikkaita naisia viehättävinä.

Mutta nyt tekstin treenaamisen pariin.

Ens kertaan!

Venäläinen koira nimeltä Tipsu

"Onko koira kadonnut tai kissa löytynyt?"

Tänä aamuna kello soi jo 6:30 ja herätyskellon biisinä soi ihan täpöllä Studio Killersin Jenny. Ensin olin ihan kuoleman partaalla, että en mie VOI nousta näin aikasin. En millään voi. En jaksa. Meen takas nukkumaan. Torkkutorkkutorkku (soi 10 kertaa kolmen minuutin välein).Mutta sitte jostaki sisältä kumpus sellanen taistelutahto, että MIUN TÄYTYY nyt nousta ja lähtee sinne helv.. lenkille. En vaan voi olla menemättä.

2min kävely, 2min juoksu

Sain kammettuu itteni ylös ja totesin, että kämppikset ei. Asun siis neljän hengen solussa. T ei ollu paikalla, koska oli jyväskylässä, K nukku ku tukki. I nukku viereisessä sängyssä ja totesin, että se se ei kyllä nouse ylös. Siinä lenkkivaatteet heitettyä niskaan totesin, että sai se verkkarit jalkaan, mutta en jaksanu ootella vaan lähin suoraan lenkille.

7:11 sitte pistin musat soimaan ja sports trackerin päälle. Lähin juoksemaan koululta pois päin Reijolan suuntaan asfalttitietä pitkin. T väittää aina, että asfalttitietä juostessa perseestä tulee littana. Oon nyt päättäny, etten usko sitä, joten jatkoin juoksemista, kunnes vasemmalle kääntyy hiekkatie. Lähin juoksemaan sinne ja ensimmäisen mutkan jälkeen vastaan tuli ensimmäinen koulukas. Näin aikasin? Sen perässä jolkotteli pikkunen koira. Se ei selvästikkään ollu pojan seurassa, mutta päätin olla huomioimatta sen ja jatkoin matkaani.

Juoksin rannassa venelaitureille, sitten lähin takasin ja koukkasin asutusalueen läpi rantaan, siitä saunalle ja vedin saunan ja  koulun välin ihan täysillä. Lenkin tosin toteutin taktiikalla 2min kävelyä 2min juoksua. Tällä kertaa en kattonu kelloo, pyrin aina yhen kappaleen aikana juoksemaan ja kävelemään ainaki kerra.

Tulin sitte koulun eteen ja siinä se I seisoo hämmentyneenä levitellen käsiään ja parissa sekunnissa tajuan, että se vastaan tullu koira on näköjään löytäny I:n ja seuraillu sitä lenkin ajan. Tai siis I pelasti sen uimayritykseltä johonkin lampeen ja sai siitä sitten itelleen seuraa.

Lisää kuvateksti

Siinä sitten mietittiin, että mitä tuolle pitäis tehä, kunnes paikalle tuli nais-Selo, joka sano, että kyseessä on Jack Russelin terrieri. Yhen äkin koira oli karannu avonaisesta ovesta sisään ja suoraan ruokalaan. Sieltä tuli mies-Selo kantaen koiraa ulos. Se oli vielä sattumoisin allerginen koirille, aijai! :S I soitti Karsikonlöytöeläinkotiin, että voiko ne tulla hakemaan koiraa, mutta koiran pitää olla kuitenki kateissa ainaki kaks tuntia, että sen voi ilmottaa löytöeläimeks.

Saatiin sitten varastosta hankittua koiralle naru ja ilmotettiin Iskelmä-Rexiinki kadonneesta koirasta. Pidettiin hetkinen vahtivuoroa vuorotellen, kun käytiin jokainen aamupalalla. Mie olin tosi harmissani, että miun maanantain suunnitelmat meni pilalle. Jotenki toivoin, että käy niinku perjantaina:

Kävin lenkillä ja menin sitten suihkuun. Menin suihkunraikkaana aamupalalle ja miulla oli tosi raikas,raukee ja energinen fiilis sisäsesti. Ja sitte kävin innolla aamupalan kimppuun <3

Nyt kuitenki istuin ruokalassa hikiset lenkkikamat päällä ja minuu kylmi ja vtutti aika paljo :D K ilmesty kanssa aamupalalle just sen näkösenä, että se ei lenkkeilly ollenkaan vaa heräs suoraan syömään :D

Lähettiin sitte I:n ja koiran kanssa kiertämään lähistöä, josko oikee omistaja löytys. K soitti perään ja liitty meiän seuraan. Kyseltiin ensin viiestä talosta, että ”onko tämä teiän koira” ja”tiiätkö kellä vois olla tällanen koira”. Valitettettavasti kukaan ei tienny mitään. Lisäks sanottiin koiralle, että ”näytä missä on koti”, mutta aina se meni innoissaan ihan väärään pihaan. K yritti arvailla koiruuden nimeä, mutta eihän se sitä tienny, joten siitä tuli Tipsu. Ja siks koska se ei älynny mennä kotiinsa, K päätteli sen olevan selvästikkin venäläinen, koska se "ei ymmärrä suomee". Sittempä I ja K huuteli sille joitakin venäläisiä sanoja, mitä miekään en ymmärtäny.

K ehotti, että pysäytellään autoja ja kysellään. Sieltä saatiin kaks tietoa: koira on ollu jo ennen 7:00 aamulla pyörimässä tienhaarassa ja se näytti siltä, että se ois tullu omakotitaloalueelta päin. Toinen info oli, että lähistöllä olevalla hevostallilla on näkyny tuollasia koiria.

9:20 Lähettiin suosiolla omakotitaloalueelle. Meinattiin kiertää talosta taloon, mutta yks mies oli sitä mieltä, että käyään yhen naapurin luona, joka suunnilleen tuntee koko naapuruston. Se ei ollu myöskään nähny kyseistä koiraa tmv, joten jäätiin siinä hetkeks jutustelemaan. Mies anto koiralle Yrjölän puuroa ja häränhäntäpaloja pureksittavaks. Vettä se ei suostunu juomaan. Soitin löytöeläinkodille ja sovin, että 11:00 tuuaan koira, mikäli tilanteeseen ei tuu muutosta. Meillä ei oo koko päivää aikaa olla koiran kanssa ja asuntolaan sitä ei voi viiä mahollisten allergikkojen takia.

Minä, I, K ja koira lähettiin kävelemään poispäin alueelta. Ehotin, että käyään siellä hevostallilla lähtiessä sinne löytäeläinkodille, että voiaan mennä autolla, eikä tartte kävellä ties kuin kauas. K sai kuitenki taivuteltua, että käyään siellä eka. Sanoin sille, että koko paluumatkan uikutan, jos ei tällä kertaa lykästä.

Päästiin hevostallille ja koiran innokkuus oli tipotiessään. Arveltiin, että tää se ei nyt ollu. Koko talo oli tyhjillään ja tallinki ovet auki. Talon ovella oli kuitenki kuva koirasta, joka näytti ihan samalta. Soitin numeropalveluun, mutta ne ei voinu antaa yksityishenkilön numeroa pelkällä osotteella, jos ei tiiä ihmisen nimeä. Onneks vahingossa mainitsin, että pihassa on hevostalli ja nainen ja yrityshaun kautta lähetettyy miulle numeron, johon soittaa. Sain miehen kiinni ja lähetettyäni pari kuvaa selvis, että omistaja on tavotettu.

Koira opiston portailla hetki ennen kotiutumista. Oli ihan suomalainen koira. Ja tosi kilttiki!

Mies tuli hakemaan Upi-koiransa ja anto meille kaikille kolmelle suklaarasian ja 10€ per hlö. Olin tyytyväinen, että 3h epätoivon jälkeen koira oli oikeella omistajallaan. Lisäks oon kiitollinen K:lle, ilman sen periksantamattomuutta oisin luovuttanu useeseen otteeseen ja todistettavasti se ei ois kannattanu! :)

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Seitsemän kuolemansyntiä

Ollakko vaiko eikö olla?


Maanantai kulu aikidon merkeissä, ti-to ollaan käyty näyttelijäntyön perusteita läpi uuden opettajan kanssa. Viime viikolla käsiteltiin seitsemää kuolemansyntiä.


4. Laiskuus

Oon nyt päässy vähän laiskistumaan tän blogin kanssa. Oon ehkä ihmisenä vähän semmonen, tainno oonki, että innostun kamalasti jostaki ja sitte se innostus hiipuu. MUTTA koetan nyt kuitenkin säännöllisesti kävästä täällä.

Tässä "ennen" -kuvat kropasta. Pömppis <3

 

Meillä on joka aamu niitä aiemmin mainitsemiani aamulenkkejä, mutta nytten siellä käynti on päässy vähän lipsumaan. Mie oon kovasti yrittäny kyllä herätä aikasin, mutta aina onnistun sammuttamaan torkun ja sitten se seiskalta herääminen oliki vähän yhtä tyhjän kanssa. Hirveellä kiireellä vaatteet päälle ja aamupalalle. Oonkohan ollu kahelta lenkiltä pois, mikä ei kokonaisuuden kannalta tässä vaiheessa oo kovin paha juttu. Tuon suhteen kuitenki pitäis skarpata. Tosin on tässä viikon aikana tullu flunssa, joka on jo pahentunu siihen vaiheeseen, että yskä kuullostaa jo keuhkoputkentulehukselle ja tänä aamuna ei meinannu lähtee ääntä. Kunnon kasvattaminen on tärkeetä, mut se pitää tehä terveenä. Jos tuonne menee sairaana repimään itteensä, joutuu toipumaan vähän pidemmän ajan, ku sillon jos oottas rauhassa tervehtymistä.

Myöskin aikasin nukkumaan meneminen on ollu jotenki ylenpalttisen vaikeeta. Eihän se ois ku vaan mennä nukkumaan, mutta aina on jotain mielenkiintosta, mistä ei millään malttas luopuu :D Sitten kello onki jo liikaa ja taas aamulla vaikeus nousta ylös.

6. Ylensyönti

Täällä opistolla elelen täyshoidossa, joten tarjolla on aamupala, lounas ja päivällinen. Nytkin oon ähkyssä. Viimesen neljän köyhän opiskeluvuoden aikana oon oppinu, että pitää syyä sillon, ku sitä ruokaa on. Oon nytki vielä ähkyssä, vaikka kello on 18:36 ja meillä oli päivällinen 16.15... Pitäis saaha vielä se kulutus sen verran suureks, ettei tää älytön syöminen vaan kasvata ens kesälle uimarengasta. Tosin ruokaillessa pitäs ottaa enemmän niitä salaatteja ja vähentää sitä ite ruokaa, mitä annoksesta pitäs olla puolet, eikä 80%.

5. Ahneus

Minuu pyydettiin yhteen teatteriin tekemään valot. Proggis ei ois tosin kovinkaan haastava ja treenit viikonloppusin/lomalla. Siitä huolimatta en oo ihan varma kannattaako. Ryhmänohjaajan mielestä ajatus oli huono, mut en tiiä kuuntelisinko sen mielipidettä asiaan vai pitäsinkö pääni. Toisaalta oon jo jokseenki opinu muutaman viime vuoden perusteella, että jos on monta rautaa tulessa, on tosi vaikee keskittyä yksittäiseen asiaan kunnolla. Ja useimmiten sitte muistiki reistailee, ku aivoissa ei oo ku tietyn kokonen tila muistille. Ja useimmiten todella nopeessa tahissa muistijälet jää vaan lähimuistiin ja katoaaki sieltä hyvin nopeesti. Sen toisen teatterin kohtalo selvinnee toivon mukaan lähitulevaisuudessa.

7. Himo

Suuremmalti en oo himoa ehtiny tuntemaan, ku koulu on aika aktiivisesti vieny ajatukset. Mutta en toki pistäis pahakseni, jos jostakin se prinssi valkoisella ratsullaan tulis ja ratsastettas yhessä auringonlaskuun :)

Opiston portaikosta

2. Kateus

Täällä tehään paljon näyttelijäntyöllisiä asioita niin, että esitetään ne muille ryhmäläisille. Siinä sitten heti esiintymisen jälkeen ohjaaja antaa jonkinlaista palautetta siitä, mitä on just tehny. Täällä on tosi taitavia ihmisiä ja mie oon miettiny tokko mie pärjään niille. Mie tiiän, että tää ei oo kilpailu, mut jotenki alitajusesti otan tän liikaa kilpailuasetelmasta. Tiiän, että sehän lisää vaan miun omia paineita suoriutua, eikä auta taas siihen, että voisin rennosti tehä. Toisaalta taas mie en nää itteeni muitten ihmisten silmin. Voihan sitä kateutta olla puolin ja toisin, vaikka ei välttämättä samoissa asioissa. Nyt pitää vaan ajatella, että minä osaan ja sitten luottaa siihen omaan osaamiseensa. Kaikki on hyviä omalla persoonallisella tavallaan, joten mie en voi mitenkään olla kaikessa parempi tai huonompi, ku joku toinen :) 

1. Ylpeys (turhamaisuus)

Yläkerran NuVa:n opiskelijat on tömistely tuolla kohta viikonpäivät siihen malliin, että kohta alkaa tapahtua! Tosi monet meiän luokkalaiset on kärsiny univaikeuksista sen takia, että ne on möykänny niin ylettömän myöhään. Lisäks ajottain tuntuu, että sieltä suunnasta tuijotellaan ja naureskellaan päin naamaa, tosin minä en siitä välitä :D Lapset on vielä lapsia. Oon tyytyväinen, että oon kasvanu sinuiks itteni kanssa, ni ei tarvii stressata muitten ihmisten hyväksynnästä. Jos eivät vaivaudu edes tutustumaan selän takana puhumisen sijaan, se on heidän häviönsä :) Toivon mukaan lapsoset alkas olla hiljempaa, ni sais alkuillasta paremmin unen päästä kiinni.

3. Viha

Tänään meillä koulussa oli jo aamupäivästä sellanen tehtävä, jossa käsiteltiin vihaa tai lähinnä asiaa, joka saa raivon partaalle. Paljon se herätti kyyneleitä muun muassa allekirjoittaneessa. Kieltämättä tää tehtävä oli sen verran rankka, että loppupäivästä paikoillaan oleminen sai torkahtelemaan kuunnellessa muitten puhumista.