Vähän toisenlaiset sunnarit
Terkut täältä sängyn pohjalta ilman päihdyttäviä aineita tai niitten vaikutuksia. Syksy alkaa virallisesti viikon päästä. Sen tietää siitä, että kesäks vuokraamani kalustetun kämpän vuokrasopimus päättyy ens sunnuntaina samoin kun työharjottelu, jonka alotin 1.6.
Oon aivan äärettömän onnellinen ja kiitollinen siitä, että oon saanu tän kuluneen kesän viettää just tässä työpaikassa just näitten ihmisten kanssa. Oon saanu paljon kannustusta ja tukea uuen oppimisen rinnalle ja se on ollu tosi hienoo, koska esimerkiks eräässä nimeltämainitsemattomassa työharjottelupaikassa osaamattomuutta haukuttiin vaivautumatta näyttämään, miten asia hoidetaan. Ja sehän palveli lopuks kaikkia osapuolia ei ollenkaan. Pääseminen töihin vaati jonkin verran työtä, mutta se on ollu kyllä tuplasti kaiken vaivan arvosta. Mie oon oppinu kuluneen kesän aikana tosi paljon, jos en muuta ni ainaki käsittämään jollakin tavalla sen määrän asioita, mistä miulla ei oo vielä mitään käsitystä. Oi ja voi, mie pidän miun työstä niin paljon!
Tän kesän aikana on kulminoitunu se, että kaikkee ei voi saaha ja joskus saadakseen jotakin on luovuttava jostaki. Idästä lähteminen etelään ei ollu helppoo, mut tiesin et se on oikee ratkasu. Miun tukiverkosto on hyvin vahvasti Pohjois-Karjalassa ja ”kaukana täällä etelässä” on jotenkin tuntenu kuinka pieni ihminen voi olla. Yksinäisyyden tunne ja koti-ikävä varsinki aluks oli aika rankka, mut en muista millon viimeks oisin kokenu näin vahvasti olevani läsnä kanssa ihmisten kanssa elämässä just tätä hetkee ajattelematta, että ”sitten ku sitä ja tätä tapahtuu, nii sitten se elämä alkaa”, kun se elämä koko ajan tässä ympärillä kuitenki tapahtuu kaikesta menneitten ja tulevan murehtimisesta huolimatta.
Ens viikon alussa muutan asumaa uuteen kämppää, virallisesti papereilla ens kuun alusta. Sillon napanuora katkee virallisesti ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen miun henkikirjotuspaikka ei oo enää Pohjois-Karjalassa. Tavarat uuessa kodissani oon onneks ehtiny jo laittaa oikeille paikoilleen, vaikka kiirettä on pitäny. Etelään jään määrittelemättömän pitkäks ajaks; pääsin Joensuuhun ammattikorkeeseen opiskelemaan medianomiks, mutta en sinne välttämättä koskaan oo menossa. Oon tämänki kesän työllistäny itteeni aikasemmilla media-assistentin kaksoistutkintopapereilla, joten tällä koulutuksella luulis tällä alalla töitä riittävän. Työ kun tekijäänsä opettaa. Muuttoavusta haluun kiittää Dj Teamia pakettiauton lainasta, Kihaus Folkia peräkärryn lainasta ja kummisetää kantoavusta Pohjois-Karjalan päässä. Erityisesti haluisin kiittää omaa isääni siitä, että se hullu yhen päivän aikana pakkas auton, ajo Helsinkiin purkamaan sen ja ajo vielä illalla takas kotiin. Ja sai jopa kaiken ehjänä perille, mistä oon hyvin tyytyväinen!
Tänä aamuna 100h pitkän lähinnä taivasalla kaatosateessa vietetyn työviikon jälkeen pyöräiltyäni auringonnousuun ykkösvaihteella (kun en enää jaksanu enää polkee kovempaa) ja selvisin kuitenki perille nukahtamatta tai kävelemättä metriäkään, olin tosi tyytyväinen itteeni. Taas kerran. Välillä asiat ja yleinen suorituminen on ollu työn ja tuskan takana, mutta joka kerta koen entistä elävämmin, konkreettisemmin ja vahvemmin sen, että kyllä mie selviin. Heitti miun eteen mitä vaan. Kuvassa oon Olympiastadionin 72m korkeessa tornissa. Huimaava näköala, mut selvisin hengissä akrofobiastani huolimatta!
Miulla on sellanen olo, että tässä elää jotenki oman elämänsä käännekohassa. Loppujen lopuks uskon siihen, että kaikki menee just niinku niitten pitääki mennä, vaikkei se välttämättä menis niitten alkuperästen suunnitelmien mukaan. Elämä on just niin elämän makusta kun sen pitääki olla
- Kiitos -
