Juoni tiivistyy

Elämme aikoja

Kuva ensimmäisen aamulenkin jälkeen

Nyt ollaan tultu siihen vaiheeseen tän väsymisen kanssa, että kämppiksen lainauksessa hieman sulahtanu kauha (edelleen käyttökelponen) saa veren kiehahtamaan. Tää on se hetki, mitä on vähän ehkä pelännykki: pienet asiat kasvaa isoiks. Lisäks hieman alkaa ärsyttämään ihmisten avuliaisuus. Eihän ne mitään pahaa sillä auttamisella tarkota, tulee vaan väsyneenä sellanen olo, että "enkö muka tätäkään asiaa pysty ulkopuolisen mielestä hoitamaan ilman apua".Tää koulussa kokoaikanen asuminen stressaa, ku en pysty rentoutumaan

Ollaan siis joka päivä tiistaista tähän päivään alotettu aamusta ja oltu pitkälle iltaan. Pisin päivä oli keskiviikko, millon aamulla oli 9.30-12 kohtausharkkoja, 12-16.15 läpimeno ja palautetta, 19.30-22.30 tekniikkaporukan miitti ja valopöydän ohjelmointia. Tosi rankka päivä, onneks nukuin parin tunnin päikkärit ennen illan vetoa, muuten oisin ollu ihan kuoleman kielissä. Muutenki meillä on ollu koulua aamusta iltaan ja illalla on ollu pakko hoitaa puutteelliset asiat seuraavalle päivälle. 

Alotin nyt uuelleen syömään magnesiumii suonenvetoihin, lisäks oon alkanu syyä rautaa huimaukseen ja väsymykseen, venyttelen vähintään kahesti viikkoon fyssarin ohjeitten mukasesti + teen astmatestejä varten PEF-mittauksia ja oon alkanu käyä kävellen aamulenkillä. Kohti tervettä elämää!! Lisäks käytiin eilen K:n kanssa Reijolassa kävellen kaupassa. Oikein terapeuttinen lenkki, sai päästää vähän höyryjä ja aggressioita pihalle kävelyyn purkamalla. Yölläki nukutti ihan mukavasti, mut aamulla oli naama, aamulenkinki jälkeen vielä, ihan superturvoksissa.

Kuva Reijolan S-Marketissa ja SportstTrackerin tiedot lenkistä

Tämän aamuinen turvonnut naamani

Minuu huolettaa kamalasti. Mie oon hukannu sisäsen soturini tätä hommaa kohtaan ja nyt vaan harhailen henkisesti jossain tuolla pimeydessä. En oikein saa taistelutahtoo, liekkii/poltetta tähän hommaan niin, että painasin jollain superkovalla energialla eteenpäin, lähinnä läpimenoissa. Lisäks havahun aivan liian usein miettimästä jotaki todella epäolennaista liittyen johonki muuhun, ku kohtaukseen, mitä oon tekemässä. Argh. Suurin pelko ehkä kuitenki tällä hetkellä on se, että entä jos käykin nii, että pääsisin tekemään tätä ammatikseni ja sitte kaikki hyvä katoaa? Tarkotan siis sitä, että harrastuksena teatterista on saanu niin paljon ja se on toiminu henkireikänä koulukiireitten ja muun elämän ohella ja sen parissa on kasvanu tosi paljon. Entä jos se työelämä meniski niin, että joutuu tekemään rooleja, joitten takana ei oikein seiso ja "tää nyt on vähän tällästä", koska on pakko saaha leipää pöytään? Tää seilaus ja ajelehtiminen jatkuu hetken, mutta nyt pitänee keskittyä tähän proggikseen ja sen juttuihin. 

Loppujen lopuks kuitenki kaikki tulokset, mitä saa aikaan, riippuu ihan itestä. Jos mie en oo valmis ite tekemään riittävää (ja sitä mihin oikeesti pystyn) määrää työtä asioitten eteen, ni ei kukaan muukaan tee niitä miun puolesta. Joskus tosi paljon turhauttaa, ku mie tiiän tän, mut en löyä itestäni sitä tietä sinne, mistä sais kaivettuu en puuttuvan osan tähän taistelun palettiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.